OVITZ

TILA 2006

Vuonna 1976 isoäitini Hanna kuoli ja 30 vuotta myöhemmin on luonto ottanut tuon kivisen pienen tilan haltuunsa. Hannan ja Juhanan lapset lähtivät kaikki vuorollaan kaupunkiin leveämpää leipää etsimään ja tila jäi muistoineen yksin vastustamaan ajan hammasta.

Matkapäiväkirja 17.7.2006

Näin tienhaaran, mutta ajoimme siitä silti ohi. Kävelimme ilmeisesti Kolehmaisen tukkitien päähän. Palasimme hieman takaisinpäin ja yritin tietä eteenpäin. Pajut sulkivat tieni ja palasin autolle. Palasimme vielä kaksi tienhaaraa taaksepäin ja yritimme uudestaan.

Pajut sulkivat edelleen tieni kuin inhimilliset olennot, kietoen oksansa ympärilleni. Työnnyin läpi, välillä kyykyssä kävellen oksien alla. Seurailin vanhan tien pohjaa ja mietin, voinko eksyä tienpohjalta, joka oli enää vain aavistus menneistä ajoista.

Kuljin eteenpäin ja siinä se oli, suoraan edessäni. Isovanhempieni talo. Vyötäröön asti ulottuvien horsmien ja vadelmien peittämän pihapiirin takana. Kuljin vanhojen karviais- ja punaviinimarjojen ohi ja nostin ovea pitävän laudan syrjään. Astuin suoraan takaisin menneisiin aikoihin.

Talo oli hyvin huonossa kunnossa, mutta tunnelma kuin lumottu. Iso leivinuuni oli paikoillaan ja vanha tupa perunakellareineen. Kävelin alas vanhalle navetalle ja löysin vanhat karsinat, sekä maidonkäsittelyhuoneesta punaisen kuplavolkkarin vanhojen hevoskärryjen vierestä. Kärrynpyörät uhmasivat ajan kulua. Kävelin saunalle, joka näytti siltä, että sitä oli kunnostettu.

Paikan tunnelma huokui rauhaa ja rakkautta. Löysin talon takaa kypsiä metsämansikoita. Kävin vielä talossa ja sitten palailin autolle kun kamerastani loppui akku.

On vaikea kuvitella, kuinka kovaa elämä oli yhdeksän lapsen kanssa tuolla pientilalla. Toisaalta tila oli muiden samanlaisten pientilojen ympäröimä, joilla leipä oli revittävä maasta aivan yhtä lailla.

Kuinka aika onkaan armoton. Isovanhempani ja heidän vanhempansa ovat saaneet elantonsa tuosta maasta. He ovat kirjaimellisesti käsin kääntäneet kivet ja muokanneet pellot asuttaviksi. Nyt, vain kolmekymmentä vuotta isovanhempieni kuoleman jälkeen, luonto on ottanut omansa takaisin.

Mikä on tuon maapalan kohtalo? Elämää se ei enää anna perheelle, lapset eivät enää juokse sen pihapiirissä, lehmät eivät enää kulje niityillä. Pientilallisten aika on mennyt. Ehkä se on täyttänyt tehtävänsä, elätettyään suojissaan kaksi sukupolvea.

Mielessäni pyörii Kobrakuninkaan laulu ”On piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion…” Niin on myös isovanhempieni tilan rauniot suojassa Pohjois-Karjalan metsän kätkössä. Rauha esivanhempieni sieluille.