OMAT KOIRAMME

 Pentuja meillä on satunnaisesti tarjolla. Pyrimme ensisijaisesti jatkamaan kasvatustyötämme sijoituskotien kautta. Tällä menettelyllä haluamme taata, että jalostuskoiramme saavat yksilöllistä ja laadukasta hoitoa sekä viettävät virikkeellistä elämää. Omat koiramme ovat perheenjäseniämme, Windy ja Rousku asuvat Yaelin luona. Bicho, Niina ja Dana asuvat Mirjan luona. Kaikki koiramme harrastavat aktiivisesti ja monipuolisesti kanssamme.

Koiran arvo ei ole kisa- tai näyttelymenestyksessä, vaan siinä, että se on ihmisen paras ystävä.

Blogini / omat koirat

Kennelliiton tietokanta:
Bicho Windy Dana Niina  Rousku Noora Pöffi Snögö Fifi Freddy

Mistä kaikki meillä alkoi...

Nooran pentuaika meni kuin siivillä. Lapset olivat kesälomalla, kesä oli kuuma ja aurinkoinen. Takapihan aidan alle ostimme ensin puutarhaverkkoa. Noora käveli suoraan sen lävitse. Kuinka pieni se olikaan turkkinsa alla! Sitten ostimme tiheäsilmäistä verkkoa ja se takasi turvallisen ulkoilun takapihalla. Takaovi oli lähes koko kesän auki ja Noora oppi helposti tekemään pissat ja kakat ulos.

Aloitin kotikasvatuksen Nooran tultua taloon. Kun se oli ollut muutaman päivän, sanoin miehelleni, että se osaa istua käskystä. Mieheni ei uskonut alkuunkaan pikku koirani kykyihin, mutta tunsin lievää tyytyväisyyttä, kun todistin sanani. Mutta kun aloitin syksyllä tottelevaisuuskoulutuksen eli tokon, sain huomata ällistyksekseni, että koirani oli unelma. Aloitin hyvin varovasti leikin varjolla, Noorahan oli vielä pentu. Pidimme taukoja, ja jos Noora oli väsyneen näköinen, lopetimme harjoitukset.

Aloitin alokkaiden ryhmässä ja ennenkuin syksy oli lopussa, olimme siirtyneet kilpailevien ryhmään. Kun treenasin bokseriani, olin tottunut siihen, että harjoittelimme kovasti. Käsky, kehoitus, pakoite. Kertausta, kertausta ja vielä kerran kertausta. Jos koirani näki jossain jotain kivaa, esim. leikkiviä koiria, se lähti sinne usein sen kummemmin miettimättä, häntä heiluen ja innoissaan. Ei kun taas alusta harjoitusta pitkän narun kanssa ja ilman, uudestaan ja uudestaan.

Noora oli toista maata. Useimmiten se ymmärsi yhdestä harjoituksesta mitä halusin. Sen katse oli koko ajan kiinteästi minussa ja kun kutsuin luokse, se tuli kuin musta salama. Kun päästin sen irti ja sanoin vapaa, se meni kuin viuhuva nuoli koiran luota toisen luoksi ja pyysi kaikkia leikkiin, mutta kun kutsuin sitä, se tuli vaikka kesken leikin heti luokseni. Paikallaolon se oppi helposti. Se ei vilkuillutkaan sivuille, vaan keskittyi täysin olemukseeni.

Oli kuin näkymätön lanka olisi ollut välillämme. Kuinka nautinnollista olikaan olla sen kanssa treeneissä. Se nautti treeneistä ja siitä, että se sai haasteita. Oli kuin sen koko olemus olisi värissyt innosta, mitä seuraavaksi. Sivulla seuraaminen oli oikeastaan vaikeinta. Noora kyllä seurasi, muuta kantapäitteni takana. Kun kuljin vääntyneenä alaspäin ja houkuttelin sitä vierelleni, se kyllä tuli, mutta kun suoristauduin, se siirtyi yhtä varmasti kantapäitteni taakse. Vapaana seuraaminen taisi olla ratkaisu. Siinä Noora ymmärsi viimein, kun kääntyilimme oikealle ja vasemmalle, idean siitä, missä sen paikka kävelyn aikana oli.

Treeneissä oli paljon koiria, kaiken rotuisia. Yksi joka haukkui koko ajan kimeällä äänellä peittäen ohjaajan puheen allensa. Koiria, yleensä uroksia, jotka karkailivat koko ajan tuoden mieleeni bokserini. Koiria, joiden oli lähes mahdotonta totella istu ja maahan käskyjä. Koiria, jotka olivat kiinostuneita kaikesta muusta kuin ohjaajastaan. Kuinka hyvin muistinkaan ajat bokserini kanssa.

Noora ja agility

Villakoirakerho järjesti syksylllä agilityn alkeiskurssin vain villakoirille. Päätin ottaa osaa leikkimielellä. Noora tekisi sen mikä olisi kivaa ja muut jutut jättäisimme väliin. Tuskin olette hämmästyneitä, kun kerron, että Nooran kanssa oli hauska treenata. Agility oli kuitenkin selvästi vaikeampaa kuin toko. Noora oppi kuitenkin tasaisen varmasti, vaikka välillä tuntui, kuin Noora olisi unohtanut kaiken, mitä oli oppinut edellisellä viikolla.

Putki ja pussi olivat helppoja, ne Noora ymmärsi melkein heti. Rengas oli hieman vaikea, mutta koska Noora oli oppinut paikallaolon, kiersin esteen toiselle puolelle ja houkuttelin sen renkaan läpi. A:ta en kokeillut, koska Noora oli niin nuori. Esteet laskin alas, ne olivat Nooralle helppoja. Keinu oli helpohko, vaikka minusta se oli hankala, kun pitelin kiinni koirasta ja keinusta. Ehkä Noora vaistosi epävarmuuteni, koska se välillä kieltäytyi siitä.

Kepit olivat koettelemus. Näin Nooran katseesta, kuinka se oli täynnä ihmetystä: oletko aivan idiootti, mitä ihmettä minun pitää tehdä? Ja kun se ei ymmärtänyt, se päätti olla tekemättä mitään. Emäntä oli selvästi tullut hulluksi, ensin työntää menemään ja sitten vetää takaisin ja juuri kun hän koiraparka tulee takaisin, niin taas työnnetään menemään. Jalat jäykkinä se käveli epäluuloisena kun sitä työnsi ja veti. Mutta sekin ihme tapahtui, että Noora ymmärsi jujun. Ok, jos hieman hassahtanut emäntäni tosissaan haluaa minun tulevan ja menevän, niin tehdään hänen mielikseen, vaikka en kyllä vieläkään käsitä miksi.

Kuinka riemulliselta tuntuikaan ensimmäinen läpäisty rata. Kuinka selvästi tajusi oman rajallisuutensa, oli niin vaikea muistaa mitkä esteet pitikään ylittää ja missä järjestyksessä. Koira oli kuin elohopea ja huonokuntoinen emäntä yritti pysyä vauhdissa mukana ja olla törmäilemättä koiraan. Haasteena on opettaa koira irtaantumaan ohjaajastaan oikealle ja vasemmalle. Luin, että jossain eräs ohjaaja ohjaa koiraansa pyörätuolista keskeltä kehää. Eli on lohdullista ajatella, ettei minun tarvitsekaan juosta kuin heikkopäinen koirani jaloissa radalla. Koirani kykyjä en epäile, mutta eräs kömpelö ja hitaahko naisihminen pitäisi saada pois häiritsemästä koiransa suoritusta.

Noora ja turkin hoito

Turkin hoito on kysymys, joka tulee ensimmäisenä vierailleni mieleen. Se on ihana, mutta eikö sen hoitaminen ole vaikeaa? Kyllä ja ei. Toivoin kolmea tyttöä, sain kaksi poikaa ja yhden tytön. Minusta on ihana viritellä pampuloita hiuksiin. Harjaan tai kampaan turkin kerran viikossa. Yleensä teen sen sohvalla telkkaria katsellessani, vähän niinkuin minulla oli tapana kutoa ennenvanhaan telkkaria katsellessani. Käyn läpi selän, niskan, korvat, jalat yksi kerrallaan ja mahan. Sitten nypin muutamia karvoja korvista ja leikkaan kynnet.

Olen opettanut Nooran makaamaan jalkojeni päällä selällään, pää polvieni päällä kynsiä leikatessa. Sunnuntaisin toistan saman jutun, mutta silloin pesen ja föönaan sen. Siihen kuluu kaikkiaan aikaa noin tunti tai kaksi.

Mitä vanhemmaksi Noora tulee, sen helpompaa se on, kun se ei kiemurtele koko ajan käsittelyn aikana. En voi sanoa, etteikö siitä olisi työtä, mutta itse nautin siitä samalla tavalla kuin puutarhan hoidosta. Tunnen villakoiran omistajia, jotka pitävät koiran lyhyessä turkissa, mikä varmasti säästää aikaa, mutta itse nautin Nooran pehmeästä pitkästä turkista. Noora on trimmattava noin kuuden viikon välein. Trimmaan itse kotiturkin, mutta näyttelyyn trimmautan koirani ulkopuolisella trimmaajalla.

Noora ja lapset

Onko Noora täydellinen, koira joka on kuin unelmien täyttymys? Pehmeäturkkinen unelma, joka on kuin koiramaailman Einstein. No jaa, kyllä ja ei. Niinkuin jokaisessa rakkaassa lapsessa, Noorassa on hyvät ja huonot puolet. Kotona Noora rakastaa lapsia, mutta ei selvästikään noteeraa heitä kovin kummoisiksi.

Kun olimme kuopukseni kanssa metsässä kävelemässä kapealla polulla talvella, aina kun hän kulki ensimmäisenä, Noora hyppi häntä vasten niin ettei matkasta tullut mitään. Kun siirryin itse kävelemään ensimmäisenä, Noora hyppi innoissaan kuin pupu syvässä lumihangessa metsän keskellä, seuraten taivas tietää mitä hajuja. Kun kuopukseni siirtyi eteeni, Noora oli välittömästi taas hyppimässä polulla häntä vasten. Matkasta meinasi seurata katastrofi, sillä poikani mielestä Noora eksyisi metsään, ellei hän kulkenut ensimmäisenä Nooraa vahtimassa ja Nooran mielestä poikani eksyisi, jos hän sillä lailla laumanjohtajana aivan itse hortoilisi metsässä. No, päättelin, että seitsemänvuotias on helpompi vakuuttaa kuin koira. Niinpä marssin laumanjohtajana eteenpäin ja kuuntelin poikani mutinaa selkäni takana.

Koira, joka tottelee kuin ajatus treeneissä, ei kovin korkealle noteeraa lasten yrityksiä komennella koiraa. Noora leikkii innoissaan lasten kanssa hippaa lelujen kanssa, mutta tottelee jos sattuu huvittamaan. Yleensä se katsoo komentavaa lasta kuin heikkoälyistä: istu itse, tule itse tänne jos on asiaa. Itse asiassa reagoisin itse varmasti samoin kuin Noora vastaavassa tilanteessa. Toisaalta se on hyvä asenne, kun naapurin lapset saavat vauhdin päälle: istu, maahan, anna tassu, tule tänne, hae pallo… Noora makaa silmät puoliummessa ja ilme sanoo joopa joo.

Noora haukkuu kun ovikello soi. Inhoan räksyttäviä pikku piskejä ja yritän etsiä pitkäjänteistä rakoa elämässäni, että voisin opettaa sen pois tuolta pahalta tavalta. Onneksi emme asu kerrostalossa, jossa sen haukkuminen olisi vieläkin ärsyttävämpää. Kunhan tulee kesä ja lämpimämmät ilmat, laitan lapseni jonoksi ovelle ovikelloa soittamaan ja opetan pikku piskini olemaan hiljaa. Mutta jos kuulette erään tietyn paritalon oven takaa sarjan haukahduksia, kun soitatte ovikelloa parin vuoden päästä, en olisi hirveän hämmästynyt.

Noora ja eroahdistus

Noora kärsi eroahdistuksesta. Siitä kuuluisasta, mikä saa koirat yksin jäädessään repimään tapetit seiniltä, syömään ovenkarmit, tuhoamaan kaiken mikä irti lähtee. En ole syvällisesti pohtinut sen syitä, ehkä siihen vaikutti se, ettei se pentuna joutunut olemaan yksin, kun lapset olivat kesän kotona.

Se alkoi syksyllä kun lapset lähtivät kouluun. Koska Noora oli vielä pentu ja asunnossamme oli joka puolella parkettia, se jätettiin kylpyhuoneeseen. Kylpyhuone oli melko iso ja sen yhteydessä oli sauna, siellä oli myös kaksi ikkunaa. Noora jäi sinne ruoan, veden, lelujen, pedin ja hiekkalaatikon kanssa.

Tilanne paheni tasaisesti viikko viikolta, kunnes se oli siinä pisteessä, että Noora läähätti, silmät pyörivät päässä ja kuola valui, kun sen piti jäädä yksin. Kun lapset tulivat takaisin koulusta, se oli ripuloinut koko kylpyhuoneen, kakkaa oli metrin korkeudelle seinillä, koira oli yltä päältä kakassa, pissat olivat pitkin lattiaa, pyyhkeet ym. kaikki irtoava oli revitty lattioille ja pureskeltu rikki.

Kun tilannetta oli jatkunut jonkin aikaa, oli selvää, että lapset eivät voineet joka päivä koulusta tultuaan pestä koiraa ja kylpyhuonetta. Koska Noora myös söi kynnystä, oli pelkona, että se vahingoittaisi itseään. Ostin tilavan häkin, joka oli tarkoitettu isolle koiralle. Tilanne parani huomattavasti, sillä Noora ei laskenut enää alleen. Se ei myöskään voinut vahingoittaa itseään, sillä sillä oli vain omat lelunsa, ruokaa ja vettä saatavilla. Mietimme mitä asialle voisi tehdä, sillä koiran paikka ei ole häkissä ja Noora ilmiselvästi itse kärsi, ei niinkään ehkä häkistä, vaan siitä kun jouduimme lähtemään töihin ja kouluun.

Vaihtoehto, että ettemme olisi jättäneet sitä yksin ei tullut kysymykseenkään. Tarvitsimme palkkamme perheen elätykseen ja lainojen maksuun. Suomessa on myös yleinen kouluvelvollisuus, joten kotiin ei voinut jäädä Nooran takia. Viikonloppuisin ja iltaisin järjestelimme kyläilyt ym. menot niin, että joku jäi aina Nooran seuraksi. Perheen yhteiset vapaa-ajan menot olivat mennyttä. Kiroilin mielessäni, ettei Suomessa ole koirille päiväkoteja. Niitä on Amerikassa, jossa koirille järjestetään mielekästä puuhaa päiväksi, kuten lapsille päiväkodissa. Olisin ollut valmis maksamaan tuosta palvelusta. En halunnut ketään kotiini istumaan päiväksi. Enkä myöskään halunnut viedä Nooraa minnekkään tuntemattomalle päiväksi. Harkitsin kyllä jo vakavissani laittavani kaupan seinälle ilmoituksen, haetaan päivähoitopaikkaa koiralle.

Tilanne vaikutti olevan täysin umpikujassa, kun kuulin kaveriltani uudesta lääkkeestä, joka on kehitelty koirien eroahdistukseen. Ajattelin, ettei se mitään ota, jos ei annakaan. Ainakin kannattaisi kokeilla. Soitin kunnaneläinlääkärille ja sijainen vastasi puhelimeen: "Jaa, vai eroahdistusta, oireet kuulostavat klassisilta, ei siihen usein mikään auta, koira joudutaan usein lopettamaan, uutta lääkettä kyllä on, sitä voi tietysti kokeilla jos haluaa. Soitan apteekkiin reseptin". Olin aivan pyörällä päästäni, enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Vai lopettamaan, no tuskin sentään eroahdistuksen tähden.

Ystäväni koira tokeni tuhovimmastaan pehmeän kuonokopan avulla. Nooralle se ei olisi ollut apu, sillä Noora ripuloi joka puolelle enemmän kuin varsinaisesti tuhosi mitään. Kävin hakemassa tablettipurkit ja aloitin kuurin. Clomicalm ei väsytä, eikä vaikuta koiraan näkyvästi mitenkään. Sitä annetaan aamulla ja illalla kolmen kuukauden ajan.

Aloitimme sivuvaikutusten pelossa kuurin perjantai-iltana. Ei mitään. Maanantai tuli ja Noora jätettiin taas kylpyhuoneeseen. Ei läähätystä, ei kakkoja eikä pissoja, ei revittyjä pyyhkeitä kun lapset tulivat kotiin. Seuraavana päivänä jätimme kylpyhuoneen oven auki ja rajasimme oleskelun yläkerran halliin. Noora jäi näennäisen välinpitämättömänä ja oli tyytyväisen oloinen, kun lapset tulivat kotiin. Kolmantena päivänä jouduin lähtemään normaalia myöhemmin töihin ja Noora oli tehnyt kakat kylpyhuoneeseen, mutta vatsa ei ollut löysä, eikä sotkua ollut.

Kun lääkekuuria oli jatkunut viikon verran, jouduin lähtemään viikoksi työmatkalle Dallasiin ja Noora reagoi siihen kakkaamalla joka yö kylpyhuoneeseen. Päivät silti sujuivat ihan hyvin.

Kuinka Niina tuli meille...

Kevättalvella tyttäreni oli mukana villakoirien näyttelytreeneissä, joita järjestettiin kaksi kertaa ennen kevään villakoirien erikoisnäyttelyä. Hän kysyi, miksi hän ei saa koskaan treenata Nooran kanssa. Kysymys oli kieltämättä oikeutettu, sillä hän oli jo kymmenenvuotias, suunnilleen sen ikäinen, kuin itse olin kun kiinnostuin koirista.

Tyttäreni on aina hoitanut muut eläimemme tunnollisesti, käyttänyt Nooran päiväkäytön ja ruokkinut sen koulusta tultuaan. Olin melko vähän kotona, pojat olivat lähinnä kiinnostuneita tietokoneistaan ja ajatus yhteisestä harrastuksesta ei kuulostanut hullummalta. Mutta Noora oli minun koirani. Kun viimein olin saanut koiran, se oli minun koirani. Eikä koiraa voi jakaa kahtia, ei ainakaan jos aikoo kilpailla, joka oli minun tavoitteeni.

Ajatus muotoutui melko nopeasti. Tyttäreni voisi saada oman koiran. Mutta ennenkuin avasin suuren suuni, juttelin mieheni kanssa. Noora kärsi ollessaan yksin kotona, tyttäreni halusi treenata koiraa, Nooralla ei ollut pihapiirissämme sopivan kokoisia koirakavereita, vaikka se ilmiselvästi rakasti leikkiä muiden koirien kanssa.

Olin lähes yhtä hämmästynyt mieheni kannattaessa ideaa, kuin olin ollut kymmenen vuotta takaperin, kysyessäni puolileikilläni tavaratalon hississä haluaisiko hän toisen lapsen. Noora oli minun, olin sitoutunut sen hoitoon ja koulutukseen, mutta jaksaisinko hoitaa kahden villakoiran turkin? Tyttäreni oli kuitenkin vielä lapsi, jaksaisiko hän olla tarpeeksi pitkäjänteinen koiran koulutuksessa? Kulut tuplaantuisivat, eläinlääkärikulut, pannat, taluttimet, turvavyöt, takit, pedit, verot, näyttelymaksut ym. ym. Ja parhaassa tapauksessa minulla olisi käsissäni kaksi eroahdistuksesta kärsivää koiraa. Eikä varmasti ovikellon haukkuminen vähenisi, kun olisi kaveri vierellä yllyttämässä.

Mitä tapahtuisi koiralle, kun tyttäreni lähtisi kotoa, koira elää noin viisitoista vuotta, enkä oikein jaksa uskoa, että hän asuisi vielä kotona 25-vuotiaana. Jos Noora kiintyisi koiraan, ei niitä voisi erottaa. Toisaalta bokserini ja griffonini jäivät vanhemmilleni kun lähdin kotoa. On vaikea määritellä kenen koira todella on, kun se kasvaa perheessä, jossa kaikki ovat siihen kiintyneitä. Griffonini eli 18-vuotiaaksi eli 15 vuotta kotoa lähtöni jälkeen

Lapsen vakuutukset siitä, että hoidan sitä aina, ovat painoarvoltaan hieman heikkoja. Yksikään kymmenen vuotias ei voi tietää, millaista hänen elämänsä on kymmenen vuoden päästä. Eli pohjimmiltaan kysymys kuului, halusinko minä toisen koiran. Minulla on kolme lasta ja Noora kyllä täytti täydellisesti hoivaamisviettini rippeet joita en voinut purkaa lapsiini.

Mutta ajatus siitä, että meillä olisi yhteinen harrastus, vei voiton. Kaverillani oli isohko rauhallinen musta kääpiövillakoira, jolla oli keskikokoinen villakoira äitinä. Se oli astutettu norjalaisella toyvillakoirauroksella, joka oli kuulemma todellinen pomppukone.Varasin tyttöpennun, josta voisi tulla melkein mitä vain, kääpiökokoinen pomppukone isänä ja isohko rauhallinen äiti.

***

Villakoira on seurakoira, joka on jalostettu miellyttämään omistajaansa. Villakoira nauttii kaikesta saamastaan huomiosta ja sen takia se on ihanteellinen harrastuskoira. Villakoira on nopea oppimaan ja moni yhdistääkin mielessään villakoiran sirkukseen, jossa niitä on käytetty kautta historian niiden ketteryyden ja oppimishalukkuuden vuoksi. Stanley Coren on laittanut koirarotuja (79kpl) järjestykseen oppimisälykkyyden mukaan ja villakoira on kakkossijalla heti bordercollien jälkeen.